Wednesday, October 2, 2024

TRAILPODDER Podcast 113 - Henry David Thoreau: Walking



Henry David Thoreau's essay "Walking" champions the importance of wildness and its role in preserving the world, both literally and metaphorically. Thoreau argues that humans have become too civilized and detached from nature, losing their wild spirit and essential connection to the natural world. He emphasizes the need for individuals to embrace "sauntering," a purposeful, unhurried walking that fosters a deep connection with the wilderness and allows one to escape the confines of society. By juxtaposing the cultivated world with the untamed wilderness, Thoreau suggests that true freedom and vitality are found in the wild, not in the confines of civilization. He urges readers to reclaim their inner wildness and rediscover the power and inspiration that nature provides. Thoreau’s essay ultimately celebrates the power of the wild to refresh and renew the human spirit, highlighting the need for a balance between civilization and nature in order to maintain both individual and societal well-being.

Henry David Thoreau, in his essay "Walking," posits that walking, especially in nature, is a necessary act for both physical and spiritual well-being. He sees it as a means to connect with a raw, untamed energy that he believes is essential for human life, and argues that modern society has moved too far away from this primal connection. Here are some of the key ideas from his writing:


  • Sauntering as a Pilgrimage: Thoreau doesn't see walking merely as exercise, but rather as a sort of spiritual quest. He refers to those who truly understand walking as "saunterers," invoking the term's connection to medieval pilgrims journeying to the Holy Land. For Thoreau, every walk is a chance to reconnect with the wild, untamed aspects of ourselves and the natural world, a journey to a metaphorical "Holy Land" of the soul.

  • The True Walker's Spirit: He outlines a distinct mentality for "sauntering." He states that to truly saunter, one must walk with a sense of "undying adventure," almost a willingness to lose oneself in the experience. He suggests that a true walker should be ready to leave behind the comforts and constraints of society and embrace the unknown. Thoreau views the act of walking as a form of liberation from societal norms and expectations.

  • The Importance of Wildness: Thoreau stresses the vital importance of wildness, both in the natural world and within ourselves. He argues that true freedom and vitality come from our connection to the untamed, uncultivated aspects of life. He sees the preservation of wildness as essential for the well-being of humanity. He suggests that the strength and vitality of a civilization are directly tied to the wildness from which it emerged, and that as societies become increasingly "tame," they risk losing this vital energy.

  • Critique of Modern Society: He criticizes modern society's focus on material wealth and productivity, arguing that these pursuits often lead to spiritual and physical stagnation. He laments the fact that many people are so caught up in their work and routines that they have lost touch with the natural world and the invigorating power of wildness.

  • The West as a Symbol of Wildness: For Thoreau, the American West represents a realm of vast and untamed wilderness, a stark contrast to the more developed and populated East. He views the westward expansion of the United States not just as a geographical movement, but also as a symbolic one, representing a quest for freedom, adventure, and a deeper connection with nature.

Thoreau's "Walking" is not simply a treatise on the joys of walking, but a complex exploration of the human relationship with nature and civilization. He challenges us to reconsider our values and reconnect with the wild, untamed aspects of life that he believes are essential for our well-being.


A Saunter through Thoreau's "Walking"


I. A Call to the Wild

  • Thoreau advocates for a deep connection with nature, contrasting "absolute freedom and wildness" with the confines of civilization. He introduces the concept of "sauntering," a deliberate and spiritual wandering that connects us to the very essence of the earth.
  • True walking, for Thoreau, requires a detachment from societal obligations and a willingness to embrace the unknown, leaving behind the comforts of home and the expectations of others.
  • He positions himself and his walking companion as modern-day "Walkers Errant," a class unto themselves, existing outside the bounds of societal structures and enriched by the freedom only found in nature.

II. The Price and Privilege of Walking

  • Thoreau emphasizes that the ability to truly saunter is a gift, unattainable by wealth and requiring a dedication of time and spirit that eludes most individuals.
  • He criticizes the sedentary lives of his townspeople, highlighting their detachment from the natural world and questioning their ability to truly live without experiencing the freedom of a walk in nature.
  • He observes the differences between men and women in their relationship to indoor and outdoor spaces, subtly suggesting that women, even more confined by societal expectations, may suffer from this lack of connection with nature.

III. The Essence of a Walk

  • Thoreau differentiates between walking for mere exercise and walking as a spiritual practice, urging his readers to seek out the "springs of life" found only in the wild.
  • He emphasizes the importance of mindful walking, drawing a parallel with a camel ruminating as it travels, urging a simultaneous engagement with the physical and mental landscape.
  • Thoreau acknowledges the potential for coarseness in a life lived primarily outdoors, but argues that this is a superficial consequence outweighed by the depth of character and self-reliance fostered by a connection with nature.

IV. Finding the Wild Within and Without

  • Thoreau reflects on the pull of the West, both as a personal inclination and a metaphor for the pursuit of a wilder, less cultivated existence.
  • He critiques the encroachment of human "improvements" on the natural landscape, lamenting the destruction of forests and the imposition of human boundaries on the wild.
  • He praises the freedom found in the unowned landscapes of his time, expressing concern for a future where access to nature is restricted and controlled by private ownership.

V. The Magnetic Pull of the West

  • Thoreau describes his intuitive tendency to walk westward, linking this personal inclination to a broader human impulse for exploration and expansion.
  • He contrasts the westward movement with the pull of the East, suggesting that while the East holds history and culture, the West represents the untamed potential of the future.
  • He draws parallels between his own westward leanings and the historical migration patterns of humanity, positioning America as a new frontier brimming with possibilities.

VI. America: A New Eden?

  • Thoreau celebrates the natural bounty and vastness of the American landscape, drawing on accounts from explorers and naturalists to emphasize its unique beauty and potential.
  • He suggests that America's wilder nature offers a chance for human beings to reach new heights of physical, intellectual, and spiritual development.
  • He argues against the Eurocentric view of the natural world, praising the unique qualities of American flora and fauna and suggesting they are particularly conducive to human flourishing.

VII. The Wildness Within

  • Thoreau argues that true vitality and progress stem from a connection with the untamed aspects of ourselves and our environment, drawing a parallel between the wildness of nature and the spark of creativity and independent thought.
  • He criticizes the tendency to over-cultivate and over-civilize, suggesting that true strength and resilience arise from embracing the "wild" aspects of ourselves and our surroundings.
  • He uses the metaphor of the swamp to illustrate his point, arguing that these seemingly desolate places are in fact teeming with life and hold the potential for regeneration and growth.

VIII. The Language of the Wild

  • Thoreau laments the loss of a wilder, more primal form of knowledge and expression, suggesting that modern society has become too focused on "useful" knowledge at the expense of intuition and primal understanding.
  • He criticizes the overreliance on book learning and the accumulation of facts, advocating for a return to a more intuitive and experiential understanding of the world.
  • He calls for a new kind of language, one that captures the essence of the wild and gives voice to the untamed aspects of human experience.

IX. A Return to the Present

  • Thoreau encourages his readers to live fully in the present moment, criticizing the tendency to dwell on the past or obsess over the future.
  • He uses the image of the cockerel’s crow to symbolize the dawn of a new day, urging his readers to approach each moment with fresh eyes and a renewed sense of purpose.
  • He describes a transformative sunset experienced on a walk, using it as a metaphor for the potential for spiritual awakening and a life lived in greater harmony with the natural world.

X. The Fading Light of Wildness

  • Thoreau observes the decline of wildness in both the natural world and in human thought, lamenting the disappearance of pigeons and the loss of original, unfettered thinking.
  • He critiques the human tendency to tame and domesticate, both in the physical world and in the realm of ideas, suggesting that this leads to a loss of vitality and creativity.
  • He concludes with a call to action, urging his readers to reconnect with the wild within and without, and to resist the forces that seek to diminish the untamed spirit of humanity.

Monday, July 15, 2024

NUTS Ylläs Pallas 2024 - Polkujuoksu läpi yöttömän yön DNS > DNF


Kuva Rami Valonen


NUTS Ylläs Pallas 2024 - Polkujuoksu läpi yöttömän yön DNS > DNF


Matkustin heinäkuun alussa Äkäslompoloon yöjunalla Aleksein kanssa  NUTS 300 -seikkailujuoksuun. Aleksei painui samantien korpeen tutkimaan kisareittiä retkeilyperiaatteella teltassa yöpyen. Olin viikkoa ennen valmiina 326 km kisaan, joka lähtisi maanantaina 8.7. Njurkulahdesta. Pakkasin drop bagit Kalmankaltion, Hettan ja Pallaksen huoltopisteille. 


Torstaina heitin kevyen kympin juoksulenkin Kesänkijärvelle. Ex-LaSpo tiimikaveri Elina saapui Maxin kyydillä ja yöpyisi sovitusti pari päivää huoneistossani. Perjantaina olo alkoi tuntua sairaalta. Lauantaina toivoin vielä parasta. Elina siirtyi omaan majoitukseensa ja välttyi onneksi pöpöltä. 


Sunnuntaina oli karmea olo aamulla. En pystyisi starttaamaan vaarantamatta omaa ja muitten terveyttä. NUTS 300 huoltovälit villissä Lapin erämaassa olivat jopa yli 100 km pitkiä. Keisarilla ei ollut vaatteita. Ainoa moraalisesti oikea vaihtoehto oli DNS - Did Not Start. Yhyy mikä pettymys, mutta minkäs teet.


NUTS poppoo on planeetan reiluinta jengiä. Sain napin painalluksella siirrettyä ilmoittautumiseni vuodella eteenpäin. NUTS 300 2025 - mukana! Makasin hotellisviitin sängyssä parannellen flunssaa, lukien kirjoja, katsoen telkkaria ja seuraamalla NUTS 300 palleroita gepsikartalla. Tiistaina olo koheni huomattavasti. Aloin miettiä mitä tekisin ennen sunnuntaiksi sovittua paluukyytiä. 


NUTS somettajan kanssa oli ollut puhetta podcastista. Keskiviikkona Max Moberg tuli NUTS300 voittajana maaliin jo aamupäivällä huikealla 46 tunnin reittiennätyksellä - lähes kuusi tuntia omaa viimevuotista voittoaikaansa nopeammin. Kuvasin maaliintulovideon ja Max meni lepäämään. Kuvasin myös Eevin maaliintulon kahdeksan tuntia myöhemmin. Aänitimme Maxin kanssa TRAILPODDER podijakson illalla hotellissani. Max oli nukkunut kolmisen tuntia ja söi ison paketin jäätelöä. 


Torstaina päätin yrittää saada peruutuspaikan satamailiselle. Pakkasin drop bagit Pallaksen ja Peurakaltion huoltoihin. Katselin parvekkeelta, kun Aleksei ja Pappa-Bengs (Eevin isä Thomas) tulivat peräkkäin maaliin. Äänitimme Eevin kanssa podijakson Äkäshotellilla. Koko päivä oli sateinen. Mietin miten loput NUTS 300 kilpailijat pärjäilevät.  Nukuin levottoman yön bunkkerissa.


Perjantaina oli aamiaisen jälkeen bussikuljetus Hettaan NUTS Ylläs Pallas 160 lähtöön. Bussissa oli lämmitys täysillä ja ilmastointi kiinni. Kuskin mukaan ei voinut mitään, kojelaudassa luki isolla MOOTTORIHÄIRIÖ. Ihme ettei kukaan pyörtynyt matkalla hirveässä hyttysmyrkkykäryssä. Saavuimme myöhässä Hetan koululle. Lähtöä ja kaikkia aikarajoja siirrettiin puolella tunnilla eteenpäin. 





Starttasin klo 13.30 ryhmässä pitkissä trikoissa ja pitkähihaisessa paidassa. Kaikilla muilla oli lyhyet paidat ja shortsit. Ounastelin tukahduttavan ilman ennustavan sadetta ja tuulta. Matka sujui rattoisasti kun kanssajuoksijat kyselivät vointiani ja olenko toipunut varmasti tarpeeksi. Sana oli terveydentilastani oli levinnyt laajalle. Vastasin etten ole lääkäri tai ennustaja vaan juoksija. Aina voi keskeyttää, jos hyvä olo jostain syystä hiipuu. Sin myös paljon positiivista palautetta podcastista. Polkujuoksuporukka on mahtavaa jengiä!


Kuva Rami Valonen



Jälkimmäinen bussilastillinen oli päässyt lähtemään vielä enemmän myöhässä. Iloisia ohittelijoita riitti. Jumiskon Juha näytti olevan kovassa vedossa. Vesipisaroiden lisäksi sateli roppakaupalla tsemppiä tutuilta. Hetta - Pallas 66 km on muuten hieno, mutta Ketomellasta en ole koskaan tykännyt. Siellä laitoin hyttysverkkohupun päähän ensi kertaa. Ohitin nilkkansa nyrjäyttäneen kaverin ja päätin ottaa iisisti huoltopisteelle asti.


Kuva Rami Valonen



Prodigio tossut toimivat mukavasti jalassa, mutta sukkavalintani oli liian paksu. Jalat kuumenivat liikaa läpimärissä sukissa. Pysähdyin Hannukurussa tuulettelemaan jalkoja, mikä auttoi hetkeksi. Keli kuivui ja muuttui tuuliseksi. Keroja tunkatessa ei ollut enää liian kuuma, mutta shortsit olisivat ehkä sittenkin olleet parempi valinta. 


Polkujuoksu Pallakselle yöttömässä yössä on aina upea kokemus. Keskiyön aurinko luo ainutlaatuisen valon hienoihin tunturimaisemiin, joita jaksaa aina ihastella, Purevan kylmä viima oli onneksi myötäinen. En viitsinyt laittaa takkia päälle ennen Pallaksen huoltoa. Söin kuumaa linssikeittoa ja join alkoholitonta olutta. Kuivasin ja puhdistin jalat ja vaihdoin sukat. Jatkoin samoilla kengillä, mikä ehkä oli virhe, kun kassissa olisi ollut Akashat valmiina. 





Jatkoin kohti Rauhalaa yön hiljaisuudessa noin tunnin edellä cutoffia. Tekninen märkä polku ei innostanut juoksemaan. Etenin hitaasti mutta varmasti nauttien kauniista luonnosta. Juoksin loppupätkän aamulla Rauhalan huoltoon jatkaen samantien asvalttitielle. Pysäkillä keskeyttänyt naisjuoksija odotteli bussia. Jatkoin parasta mahdollista vauhtia Pahtavuomaan, jonne oli 12 km ja edelleen 14 km Peurakaltioon.





Lauantaipäivä osoittautui odotettua aurinkoisemmaksi ja kuumemmaksi. Äkäskerolle tunkatessa tunsin taas flunssaoireita, ja jäin puun alle lepäämään varjoon. Nopeuteni oli pudonnut 4 km/h, mikä riittäisi Peurakaltion aikarajaan klo 14.30. Sen jälkeen tulisi 30 km osuus kuumuudessa Ylläsjärven huoltoon, jonne pitäisi selvitä viidessä tunnissa yhden vesipisteen varassa. Lyhyen laskutoimituksen jälkeen totesin, ettei kannata jatkaa. Oireet saattaisivat pahentua, enkä millään ehtisi tällä vauhdilla ajoissa Ylläkselle. 





Kävelin rauhassa Äkäskerolta jyrkän alamäen Peurakaltion huoltoon, jossa ilmoitin keskeyttäväni. Paikalla oli toinenkin pyyhkeen kehään heittänyt nimeltään Satu. Saimme pian bussikuljetuksen Äkäslompoloon ruokailemaan ja palautumaan. Olo alkoi olla sen verran tukala, että tein takuulla viisaan päätöksen jättäessäni leikin kesken. Löysin molemmista päkiöistä isot rakonalut. Röhinä kurkussa paheni yskäksi ja nuhaksi. Virus oli edelleen aktiivinen.





En ollut lainkaan pettynyt, sillä olinhan saanut juosta Suomen nautittavimmissa maisemissa 115 km ja tunkata 3133 nousumetriä. Tämä olisi hyvää valmistavaa treeniä kahdeksan viikon päästä alkavaan Tor des Geants 330 kisaan Italiassa. Jos olisin jatkanut kohti maalia, olisi kauden päätavoitteeni vaarantunut suotta.





Naureskelin itseskeni kun tajusin olevani todennäköisesti maailman ainoa samassa juoksutapahtumassa sekä DNS että DNF tuloksen saanut kilpailija. Tunnen suurta kiitollisuutta NUTS poppoota kohtaan, joka mahdollistaa tämän kaiken meille polkujuoksijoille, Kiitos kuuluu myös yhteistyökumppanilleni La Sportiva Suomelle ja valokuvaaja Rami Valoselle sekä matkakumppaneilleni Max, Elina ja Aleksei. Onnittelut kaikille NUTS Ylläs Pallas taphtumaan tavalla tai toisella osallistuneille. Olen väsynyt mutta onnellinen. Nähdään 2025 NUTS 300 kisassa!  


Sunday, April 21, 2024

NORTHERN TRAVERSE 300 KM 2024

 


NORTHERN TRAVERSE 300 KM 2024



2024 vuoden 3 x 300 km kisahaasteeni käynnistyi Englannissa huhtikuun alun vaihtelevissa kevätkeleissä Northern Traverse 300 km kisalla kolmen kansallispuiston läpi. Nousumetrejä kertyisi 6500. Aikaa oli lauantaista keskiviikkoon 112 tuntia. Ensimmäisen kerran kisassa olisi suomalaisia, ja heti peräti kolme: Ilona ja Jussi olisivat lisäkseni mukana. 



Reittiä ei ole merkitty järjestäjien toimesta, eikä paljon muutenkaan. Isompia teltassa nukkumiseen tarkoitettuja huoltopisteitä oli neljä, joihin makuupussin ja -alustan sisältävä 15 kg laukkuni kuljetetaan. Viikonlopun sääennuste antoi varoituksia tyyliin “liikkuminen ulkona voi olla hyvin vaikeata” pelätyn hirmumyrsky Kathleenin lähestyessä 50-100 mailia/tunti huipputuulineen. 



Mikä voisi mennä pieleen? Paljonkin, mutta viimeinen lupaukseni äidille oli juosta maaliin, ja pidin sen kirkkaana mielessäni omistaen kisan hänen muistolleen. Olimme aikoinaan matkustelleet Englannissa yhdessä, mutta Pohjois-Englannissa en ole käynyt aiemmin. Äiti laittoi minut jo nuorena Lontoossa kesällä intensiivikurssille ja paikalliseen perheeseen asumaan, jotta oppisin kielen ja kulttuurin. Nyt siitä oli hyötyä, kun viimein pääsin Englantiin kilpailemaan.



Junalippu peruuntui rautatieläisten työtaistelujen takia, joten päädyin vuokraamaan auton neljän muun juoksijan kanssa. Autossa meillä oli kyydissä viisi kansalaisuutta ja rutkasti kokemusta: Suomi, Englanti (Matt Hampson), Irlanti (Eoin Keith), Norja (Glenn Hove) ja Ruotsi (Jonathan Borrill), Näin sain onnekkaasti tilaisuuden kysyä neuvoa irlantilaiselta ultramestarilta Eoin Keithiltä, joka kisan neljästi juosseena ja kahdesti voittamana lateli kuin apteekin hyllyltä pro-vinkit:

  • Aloita sillä vauhdilla, millä kuvittelet pystyväsi saapumaan loppukilsat maaliin.

  • Älä minimoi varusteiden painoa, vaan käytä vaativissa olosuhteissa parhaiten toimivia ratkaisuja. Muutama lisägramma ei haittaa, kun tavoitteena on maaliinpääsy turvallisesti. 

  • Pidä sauvat kädessä koko matkan alusta loppuun, ne säästävät jalkoja.

  • Käytä kovassa tuulessa ja/tai sateessa kahta takkia: 100% vedenpitävän sadetakin alla lämmittävä takki, ja sen alla paita tai paidat. Myös vedenpitävät kuorihanskat!

  • Älä pysähdy säätämään polulla huoltopisteiden välillä, vaan sinnittele aina seuraavaan suojaisaan huoltopaikkaan.

  • Kulje pahimmat osuudet varsinkin yöllä yhdessä samaa vauhtia etenevien kilpailijoiden kanssa, älä jää yksin haahuilemaan pimeässä. Kellon GPS saattaa joskus pettää ja johtaa harhaan. Tuulessa ei pysty aina karttaa ja kompassia käyttämään. Puhelinkaan ei välttämättä toimi märkänä sateessa.

  • Varaudu siihen, että jalat tulevat olemaan märät, mutaiset ja kylmät alusta loppuun koko matkan. Huolla jalat huolellisesti ja vaihda sukat/kengät huoltopisteillä.

  • Syö myös oikeaa kunnon lämmintä ruokaa ja vettä, ei pelkkää prosessoitua hiilaria, kokista, geeliä tms.



Northern Traverse 300 km noudattaa Arthur Wainwrightin perinteistä Coast to coast -reittiä Pohjois-Englannin länsirannikolta Irlanninmeren St Beesistä itään Pohjanmeren Robin Hood’s Bayhin. Polkua ollaan kunnostamassa parhaillaan samanlaiseksi kansalliseksi vaellusreitiksi kuin etelästä pohjoiseen kulkeva Spine Racen Pennine’s Way. Reitit risteävät Yorkshiren Keldissä.



NT on hyvin järjestetyn seikkailukisan maineessa, enkä pettynyt. Jo pikkutarkka varusteiden tsekkaus ennen lähtöä antoi osviittaa siitä, että etappikisoista Dragon’s Back Race ja Cape Wrath Ultra tunnettu Ourea Events osaa hommansa myös tällaisissa nonstop point-to-point kisoissa. Juuri tällaiset 200-mailiset haasteelliset luontopolut sopivat minulle. Keskivauhti ei nouse korkeaksi, koska käytännössä sauvakävely on usein tehokkain etenemistapa ja kaikki tauot lasketaan mukaan kisa-aikaan. Pitkät huoltojen välit (jopa 55 km) vaativat paljon osallistujilta. GPS-trackerissa olevaa SOS-nappia painamalla saisi apua paikalle hätätilassa, mutta kuinka pian olisi eri asia. Reitillä olevia majataloja ja pubeja oli lupa käyttää aukioloaikoina, mutta niitäkään ei tokin liiemmin vastaan tullut. 



Lähdössä St Beesin rannalla oli tuulista. Repussani oli pieni Irlanninmeren rannalta poimittu kivi. Yöllinen sade oli tauonnut. Päivä oli vuoden lämpimin, mutta lähestyvä Kathleen-myrsky teki olon viileäksi ja jännittyneeksi. Kisasta ei tulisi helppo, sillä sää pahenisi jatkossa, meitä varoitettiin. Minulla oli pipo, sadetakki ja -housut päällä. 24 km Ennerdaleen oli mutapolkua ja tietä. Riisuin sadetakin reitin kääntyessä itään sisämaahan. Juttelin samaa vauhtia etenevän Adamin kanssa, johon törmäisin myöhemminkin useaan otteeseen. Saavuin Ennerdale Bridge vesipisteelle klo 12:27 ajassa 3:57 - 3 minuuttia paperille kotona sutaistua suunnitelmaani edellä. “Tarkkaa työtä,” ajattelin tyytyväisenä. Täytin vesipullot ja jatkoin heti.



Järven pitkä haasteellinen rantakivikko hidasti kuitenkin sen verran, että vauhti hiipui sauvakävelyksi. Sitten alkoi ensimmäinen neljästä vuorenylityksestä, ja mutkan takana tuuli nappasi otteen minusta ja heitti koko äijän takaisin menosuuntaan. Edes kävellen ei tahtonut päästä eteenpäin, ja vettäkin alkoi ripotella. Yritin pukea sadetakkia ja muuta lämmintä ylle, mutta se muistutti lähinnä tahattoman huvittavaa vapaapainiottelua. Lopulta tajusin hakeutua tuulensuojaan Black Sail Hut mökille ja puin päälleni sen takana suojassa. Ohitin ylämäessä tuntia aiemmin startanneita Lakes Traverse 100 km juoksijoita. Pidin vauhtia yllä pysyäkseni lämpimänä. Loft Beck nousu oli jyrkkä. Pelkäsin tuulen heittävän minut rotkoon, mutta selvisin aina pälkähästä painumalla matalaksi. Grey Knotts huipulla ei tehnyt mieli pysähtyä ottamaan kuvia, sillä tuuli riepotteli meikäläisen kevyttä kroppaa kuin märkää tiskirättiä. 



Alamäki Borrowdaleen sujui mukavammin myötätuulessa yhden Janen kanssa (joka joutui keskeyttämään myöhemmin), ja saavuin 47 km huoltoon 8,5 tunnissa klo 17, puoli tuntia aikatauluani jäljessä. Sain syödä vegaanista pizzaa, kokista ja kahvia. Pääsin jatkamaan vielä valoisan aikana, mutta otin otsalampun jo valmiiksi esille. Jalat, sukat ja kengät olivat läpimärät ja mutaiset, mutta fiilis kuitenkin luottavaisen positiivinen. Pimeän laskeutuessa kiipesin pari isompaa nyppylää, jotka menivät ihan hyvin ilman ongelmia. Grasmeren ajanottopisteessä olin hyvävoimaisena klo 20:41. Aloin kai tottua myrskyyn, joka hidasti, mutta ei enää pelottanut.



Patterdale 69 km oli ensimmäinen iso huolto, jossa saimme drop bagin ja pääsimme lepäämään. Saavuin klo 24 ja söin keittoa ja papuburritoja. Uni ei tullut vielä. Putsailin jalkoja ja vaihdoin sukat. Kilpailun johtaja oli määrännyt kisan korkeimman kohdan Kidsty Pike huipun kierrettäväksi 300 metrin nousun jälkeen. Latasin uuden GPX-reitin kelloon. Se tarjosi ehkä hieman turvallisemman reitin ja muutaman lisäkilometrin hinnalla. Laitoin kaksi pitkähihaista paitaa, ja sadetakin päälle. Pitkien trikoohousujen päällä toimi hyvin sadehousut. Kädessä kintaat ja vedenpitävät kuorihanskat. Druimaarin kauluri ja pipo päässä. Näillä varusteilla menin kisan alkupuoliskon.



Lähdimme yhdessä Adamin kanssa suunnistamaan. Uusi GPS-viiva oli todellakin kuin viivoittimella vedetty, emmekä meinanneet löytää oikeaa polkua alas millään. Pari muuta kilpailijaa tuli vastaan, ja lyöttäydyimme yhteen. Uusi turvareitti oli jyrkkä, märkä ja tuulinen. Tuli mieleen mutavellissä kahlatessa, että mieluummin olisin mennyt alkuperäistä polkua huipun kautta. Se olisi kuitenkin noussut yli 800m korkeuteen, ja ollut tekemätön paikka useimmille hirmumyrskyn raivotessa yöllä. 19 ensimmäistä juoksijaa ehti huipun kautta mennä ennen muutosreittiä.



Juostiin kovaa Adamin kanssa Shap 94 km huoltoon aamulla kylmissämme. Oli pakko pysyä liikkeessä, koska muuten olisimme jääneet sinne nummelle hypotermian kanssa kamppailemaan. Pysähtyminen olisi ollut kohtalokasta, totesimme yhteen ääneen. Mitään paniikkia ei ollut. Puhelinta tai karttaa ei ollut vaan yksinkertaisesti mahdollista käyttää. Suunnistettiin kelloilla yhdessä, ja jotenkuten pysyttiin reitillä. Välillä oli asvalttitietäkin. Yksi keskeyttänyt kilpailija asui tien varrellla, ja tuli ulos tervehtimään meitä.  Rynnättiin Lakes Traverse 100km maalina toimineen talon ovesta sisään sunnuntaina klo 9.15, 24:45 startista, tunti 15 min aikataulua edellä. Sanoin että heti kaikki lämpimät vegaaniset ruuat ja juomat mulle, sekä kuuma jalkakylpy. Palvelu pelasi hyvin ja meitä passattiin kuin kuninkaallisia. Ruoka oli monipuolista ja maukasta. NT oli todella rankka, mutta ehkä myös parhaiten järjestetty kisa, jossa olen ollut.



Sunnuntai menikin kävellessä Kirkby Stephen isoon 125 km huoltoon Adamin kanssa melko selkeässä, muttta edelleen tuulisessa säässä. Lopussa juoksin ja jätin Adamin, koska olin jäljessä aikataulusta. Saavuin perille klo 18:38, tunnin jäljessä 33h tavoitteesta. Kävin suihkussa, nukuin voikkasalissa tunnin ja latasin laitteiden akut. Näin Ilonan ja Phillipin, jotka olivat lähdössä eteenpäin. Tämä oli Dales Traverse 55 km kisan lähtöpaikka.



Pidin kunnon tauon ja jatkoin matkaa Seanin ja Michellen kanssa klo 22 nousulla Nine Standards (9 kivikasaa kukkulalla) ylängölle keskiyön jälkeen klo 00:30 tiistaina. Runsasvetiset ja upottavat suoalueet olivat helvetillisen kylmiä myrskytuulen puhaltaessa täysillä. Onneksi Sean oli hyvä suunnistaja ja piti vauhtia yllä. Pääsimme kunnialle alemmas vanhoille kaivoskukkuloille jokivarteen, jossa oli tyynempää. Ohitimme Northern Traversen Coast to Coast ja Spine Racen Pennine’s Wayn risteyskohdan pimeydessä. Tämä 55 km etappi oli kisan pisin. Reethissä Dales Bike Centre tarjosi ilmaiset kahvit, WC:t ja vesipullojen täytön kilpailijoille. Siitä oli vielä pitkä matka lukemattomien mutaniittyjen ja lukittavien porttien läpi Richmondin 178 km huoltoon. 



Saavuin Richmondin maapohjaiselle teltalle maanantaina klo 13:26 tunnin edellä suunniteltua 54h aikaa. Dales Traversen maalipaikka oli melko vaatimaton. Söin ja nukuin ulkona erillisessä teltassa tunnin. Oli rauhallista nukkua teltassa yksinään. Olin cutoff-aikaa noin 15h edellä, joten kiirettä ei ollut. Lähdin kuitenkin mahdollisimman nopeasti jatkamaan, että saisin päivänvalosta hyödyn. Vaihdoin vasta täällä La Sportiva Akasha 2 kengät Jackal 2:een ja Sealskinz vedenpitävät sukat jalkaan. Minulle sanottiin, että säätiedotus oli hyvä, pientä tihkusadetta vain odotettavissa. No tämähän ei pitänyt paikkaansa alkuunkaan.



Seuraava etappi Lordstonesiin oli Yorkshire Dales ja North York Moors kansallispuistojen välistä maaseututaajamaa. Teitä ja talojakin näkyi paljon. Klo 22 alkoi ramaisemaan ja nukahtelin seisaalleen, joten lainasin kierrätysroskiksesta pahvilaatikon ja tein siitä makuualustan, jolla nukuin varttitunnin. Herättyäni alkoi rankkasade, joka muutti tilanteen täysin. Pellot peittyivät mutaiseen veteen, eikä polkuja nähnyt lainkaan. Onneksi skotlantilainen Graham tuli ilokseni samalla paikalle, ja jatkoimme tästä eteenpäin yhdessä pitkään. Murretta oli vaikea ymmärtää, mutta pärjäsimme hyvin. Kävimme yöllä moottoritien ylityksen yhteydessä huoltoasemalla pizzalla ja kahvilla. Ilman vedenpitäviä sukkia olisin ollut pulassa vedenpinnan noustessa, mutta nyt jalat pysyivät kuivina ja melko hyvässä kunnossa. 



Pummit ja tauot veivät aikaa, ja saavuimme viimeiseen isoon Lordstones 227 km huoltoon vajaassa 73 tunnissa tiistaina aamulla klo 9:15 vajaa 3 tuntia aikatauluani jäljessä. Se ei haitannut yhtään, koska pisteen cutoff olisi vasta keskiviikko yöllä klo 3. Tämäkin huolto ja nukkuminen oli teltoissa. Söin jälleen hyvin ja nukuin 90 minuuttia yksin teltassa. Maaliinpääsy alkoi tuntua yhä varmemmalta, sillä sää oli paranemassa ja maali sulkeutuisi vasta keskiviikkona keskiyöllä.



Jatkoimme Grahamin kanssa tiistaina iltapäivällä hyvävoimaisena North York Moors kansallispuiston halki kohti maalia. Reitti oli edelleen tuulinen ja sateinen, mutta polku oli suhteellisen helppoa kivilaattapolkua ja hiekkatietä. Sateen tauotessa höntsäilin ottamalla valokuvia ja ploggailemalla muutamia roskia. Askel oli kevyt ja fiilis hyvä.



Lion Inn ajanottopisteellä oltiin klo 20:15. Graham ja muut söivät ja joivat siellä, mutta täytin vain vesipullot. Koska aikaa oli rutkasti, istuskelin sisällä ja viestittelin puhelimella. Tutuilta tulleet kannustusviestit auttoivat paljon, kiitos niistä! Järjestäjät printtasivat huoltopisteillä minulle heidän viestipalvelunsa kautta tulleet viestit, ja niitä oli kiva lukea. Otin ne aina joka pisteellä mukaan reppuuni. Jatkoimme pimeätä mutta vilkasta maantietä eteenpäin kohti viimeistä huoltoa.



Saavuimme Glaisedaleen keskiviikon puolella keskiyötä klo 00:12 noin 88 tunnissa, edelleen kolmisen tuntia aikataulua jäljessä. Siellä oli ennakkotiedoista poiketen mahdollisuus nukkua neljän pehmustetun tuolin päällä, joten tartuimme Grahamin kanssa tilaisuuteen ja söimme maukkaan päivällisen jälkiruokineen ja kuorsasimme noin 1,5h. Herättyämme sain vielä suomalaisittain veteen keitettyä kaurapuuroa mansikkahillolla ja kauramaidolla - ai että oli hyvää! 



Ilona oli päässyt maaliin nukkuessani miehensä Phillipin kanssa ajalla 88:51. Maaliin kolmantena miehenä ja neljäntenä naiset mukaanlukien ajalla 61:55 saaapunut Jussi laittoi kotosuomesta viestin, että nyt lopeta se lepäily ja paina täysillä maaliin asti vaan. No lähdettiin tietä alamäkeen kuin raketti Grahamin kanssa. Pian vauhti hidastui joen tulviessa maantielle, jolla virtaavaa vettä ja puunoksia oli puoli metriä. No onneksi tie kääntyi jyrkkään nousuun. Graham jäi säätämään yleiseen ulkovessaan ja käski minun jatkaa maaliin yksinään. Hän sanoi ottavansa minut kiinni, mutta auringon noustessa alkoi vaistomaisesti armoton alle sadan tunnin loppuajan jahtaaminen. Matkaa oli kuitenkin 30 kilsaa jäljellä, eikä se ollut väsyneillä ja hieman kipeillä jaloilla helppoa eikä nopeaa. Ei muuta kuin sauvat heilumaan ja muta roiskumaan, nyt ei ollut syytä säästellä voimia enää.



Keskiviikko oli kisan lämpimin ja tyynehkö päivä, ja minulle tuli kuuma auringon porottaessa taivaalta. Jouduin riisumaan vaatteita reppuun, jotta en läkähtyisi. Saavuin Hawskeriin klo 10:14 haastavia mutavelli- tai kivikkopolkuja. Johonkin se aika vaan hupeni, vaikka etenin parasta mahdollista vauhtia Pohjanmeren rantakalliolla. Meinasin pummata jyrkän alamäen maaliin, mutta korjasin virheen ja juoksin Robin Hood’s Bayn merenrantaan klo 11:51:53. Tosin meri oli laskuveden aikaan kaukana horisontissa. Pieni allas merivettä oli jäänyt maalipaikan lähelle, ja heitin repussa kantamani kiven siihen. Saavutin iloisin mielin tavoitteenani olleen alle sadan tunnin loppuajan 200-maillisella polku-ultralla, 99 tuntia ja 21 minuuttia. Sijoitukseni oli 60. 



Olin meidän autoviisikosta viimeinen maaliintullut Matthewin jouduttua keskeyttämään 100 km jälkeen jalkapohjien rikkoutumisen vuoksi. Hän ilmoittautui heti ensi vuoden Northern Traverseen. Eoin Keith ja Glenn Hove sijoittuivat Nia Albistonin kanssa naisten toiseksi tulleen Nia Albistonin kanssa jaetulle viidennelle sijalle ajalla 64:59. Hannah Rickman voitti naisten sarjan ja oli kokonaiskisan toinen ajalla 52:42. Jonathan Borrill oli sijalla 26 ajlla 77:50.



Olin todella tyytyväinen kivutessani takaisin mäen päälle Fylingdale Halliinn, josta saimme huoltoa ja järjestäjien apua kotimatkalle. Ainoa minkä korjaisin olisi se, että laittaisin näin märällä kelillä La Sportivan Jackalit ja La sportivan ultrasukat ja Sealskinz vedenpitävät sukat jo aikaisemmassa vaiheessa jalkaan. Mutta jalkani säilyivät melko hyvässä kunnossa vähäisiä hiertymiä ja pieniä rakkoja lukuunottamatta. Graham sinnitteli viimeisenä alle sadan tunnin haamurajan ajalla 99:59:34. Onnittelin kaveria ja kiitin suunnistusavusta ja hauskasta seurasta. 



Kaikki varusteeni drop bagissa olivat mutaisia, joten en viitsinyt käydä suihkussa. Puin kuivimpia vaatteita päälleni ja sain autokyydin bussipysäkille. Siitä linja-autolla Scarboroughin juna-asemalle, josta junalla länteen Northallertoniin ja toisella junalla etelään Yorkin ja Leedsin kautta Manchesteriin. Junassa varasin Piccadilly asemaa vastapäätä sijaitsevasta Motel Onesta huoneen, koska Eoin oli suositellut sitä minulle. 



Marssin assan marketin kautta hotelliin, sain nopeasti huoneeni, kävin suihkussa ja pääsin nukkumaan keskiviikkoiltana kisan ollessa vielä käynnissä. Adam olin päässyt myös hyvävoimaisena maaliin. Kaikkiaan finishereitä oli 69, eli ⅔ startanneista. Viimeisenä tuli maaliin illalla Norbert, joka kärsi kisan aikana selkäongelmista. Maalissa hänen vartalonsa oli vääntynyt rajusti sivulle vaikeaan kramppiasentoon, mutta mies vaan hymyili. Kovia nuo englantilaiset!



Pesin torstaina aamulla hotellin suihkussa varusteita sen verran, että kehtasin lähteä paluumatkalle Suomeen. Kuivasin niitä tukankuivaajalla, kävin pizzalla ja ostin junalipun lentokentälle. 2024 3x 200-mailisesta haasteesta on ensimmäinen ⅓ suoritettu. Garmin GPS-kelloni mittasi kuljetuksi matkaksi 318 km ja nousuksi 9900m. Tuli varmaan vähän ylimääräistä vedettyä lukuisten pummien takia, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Seuraavana heinäkuussa NUTS 300 ja syyskuussa Tor des Geants 330. Toki vedän lyhyempiä kisoja siinä välissä myös harjoitusmielessä.



https://www.northerntraverse.com/