NORTHERN TRAVERSE 300 KM 2024
2024 vuoden 3 x 300 km kisahaasteeni käynnistyi Englannissa huhtikuun alun vaihtelevissa kevätkeleissä Northern Traverse 300 km kisalla kolmen kansallispuiston läpi. Nousumetrejä kertyisi 6500. Aikaa oli lauantaista keskiviikkoon 112 tuntia. Ensimmäisen kerran kisassa olisi suomalaisia, ja heti peräti kolme: Ilona ja Jussi olisivat lisäkseni mukana.
Reittiä ei ole merkitty järjestäjien toimesta, eikä paljon muutenkaan. Isompia teltassa nukkumiseen tarkoitettuja huoltopisteitä oli neljä, joihin makuupussin ja -alustan sisältävä 15 kg laukkuni kuljetetaan. Viikonlopun sääennuste antoi varoituksia tyyliin “liikkuminen ulkona voi olla hyvin vaikeata” pelätyn hirmumyrsky Kathleenin lähestyessä 50-100 mailia/tunti huipputuulineen.
Mikä voisi mennä pieleen? Paljonkin, mutta viimeinen lupaukseni äidille oli juosta maaliin, ja pidin sen kirkkaana mielessäni omistaen kisan hänen muistolleen. Olimme aikoinaan matkustelleet Englannissa yhdessä, mutta Pohjois-Englannissa en ole käynyt aiemmin. Äiti laittoi minut jo nuorena Lontoossa kesällä intensiivikurssille ja paikalliseen perheeseen asumaan, jotta oppisin kielen ja kulttuurin. Nyt siitä oli hyötyä, kun viimein pääsin Englantiin kilpailemaan.
Junalippu peruuntui rautatieläisten työtaistelujen takia, joten päädyin vuokraamaan auton neljän muun juoksijan kanssa. Autossa meillä oli kyydissä viisi kansalaisuutta ja rutkasti kokemusta: Suomi, Englanti (Matt Hampson), Irlanti (Eoin Keith), Norja (Glenn Hove) ja Ruotsi (Jonathan Borrill), Näin sain onnekkaasti tilaisuuden kysyä neuvoa irlantilaiselta ultramestarilta Eoin Keithiltä, joka kisan neljästi juosseena ja kahdesti voittamana lateli kuin apteekin hyllyltä pro-vinkit:
Aloita sillä vauhdilla, millä kuvittelet pystyväsi saapumaan loppukilsat maaliin.
Älä minimoi varusteiden painoa, vaan käytä vaativissa olosuhteissa parhaiten toimivia ratkaisuja. Muutama lisägramma ei haittaa, kun tavoitteena on maaliinpääsy turvallisesti.
Pidä sauvat kädessä koko matkan alusta loppuun, ne säästävät jalkoja.
Käytä kovassa tuulessa ja/tai sateessa kahta takkia: 100% vedenpitävän sadetakin alla lämmittävä takki, ja sen alla paita tai paidat. Myös vedenpitävät kuorihanskat!
Älä pysähdy säätämään polulla huoltopisteiden välillä, vaan sinnittele aina seuraavaan suojaisaan huoltopaikkaan.
Kulje pahimmat osuudet varsinkin yöllä yhdessä samaa vauhtia etenevien kilpailijoiden kanssa, älä jää yksin haahuilemaan pimeässä. Kellon GPS saattaa joskus pettää ja johtaa harhaan. Tuulessa ei pysty aina karttaa ja kompassia käyttämään. Puhelinkaan ei välttämättä toimi märkänä sateessa.
Varaudu siihen, että jalat tulevat olemaan märät, mutaiset ja kylmät alusta loppuun koko matkan. Huolla jalat huolellisesti ja vaihda sukat/kengät huoltopisteillä.
Syö myös oikeaa kunnon lämmintä ruokaa ja vettä, ei pelkkää prosessoitua hiilaria, kokista, geeliä tms.
Northern Traverse 300 km noudattaa Arthur Wainwrightin perinteistä Coast to coast -reittiä Pohjois-Englannin länsirannikolta Irlanninmeren St Beesistä itään Pohjanmeren Robin Hood’s Bayhin. Polkua ollaan kunnostamassa parhaillaan samanlaiseksi kansalliseksi vaellusreitiksi kuin etelästä pohjoiseen kulkeva Spine Racen Pennine’s Way. Reitit risteävät Yorkshiren Keldissä.
NT on hyvin järjestetyn seikkailukisan maineessa, enkä pettynyt. Jo pikkutarkka varusteiden tsekkaus ennen lähtöä antoi osviittaa siitä, että etappikisoista Dragon’s Back Race ja Cape Wrath Ultra tunnettu Ourea Events osaa hommansa myös tällaisissa nonstop point-to-point kisoissa. Juuri tällaiset 200-mailiset haasteelliset luontopolut sopivat minulle. Keskivauhti ei nouse korkeaksi, koska käytännössä sauvakävely on usein tehokkain etenemistapa ja kaikki tauot lasketaan mukaan kisa-aikaan. Pitkät huoltojen välit (jopa 55 km) vaativat paljon osallistujilta. GPS-trackerissa olevaa SOS-nappia painamalla saisi apua paikalle hätätilassa, mutta kuinka pian olisi eri asia. Reitillä olevia majataloja ja pubeja oli lupa käyttää aukioloaikoina, mutta niitäkään ei tokin liiemmin vastaan tullut.
Lähdössä St Beesin rannalla oli tuulista. Repussani oli pieni Irlanninmeren rannalta poimittu kivi. Yöllinen sade oli tauonnut. Päivä oli vuoden lämpimin, mutta lähestyvä Kathleen-myrsky teki olon viileäksi ja jännittyneeksi. Kisasta ei tulisi helppo, sillä sää pahenisi jatkossa, meitä varoitettiin. Minulla oli pipo, sadetakki ja -housut päällä. 24 km Ennerdaleen oli mutapolkua ja tietä. Riisuin sadetakin reitin kääntyessä itään sisämaahan. Juttelin samaa vauhtia etenevän Adamin kanssa, johon törmäisin myöhemminkin useaan otteeseen. Saavuin Ennerdale Bridge vesipisteelle klo 12:27 ajassa 3:57 - 3 minuuttia paperille kotona sutaistua suunnitelmaani edellä. “Tarkkaa työtä,” ajattelin tyytyväisenä. Täytin vesipullot ja jatkoin heti.
Järven pitkä haasteellinen rantakivikko hidasti kuitenkin sen verran, että vauhti hiipui sauvakävelyksi. Sitten alkoi ensimmäinen neljästä vuorenylityksestä, ja mutkan takana tuuli nappasi otteen minusta ja heitti koko äijän takaisin menosuuntaan. Edes kävellen ei tahtonut päästä eteenpäin, ja vettäkin alkoi ripotella. Yritin pukea sadetakkia ja muuta lämmintä ylle, mutta se muistutti lähinnä tahattoman huvittavaa vapaapainiottelua. Lopulta tajusin hakeutua tuulensuojaan Black Sail Hut mökille ja puin päälleni sen takana suojassa. Ohitin ylämäessä tuntia aiemmin startanneita Lakes Traverse 100 km juoksijoita. Pidin vauhtia yllä pysyäkseni lämpimänä. Loft Beck nousu oli jyrkkä. Pelkäsin tuulen heittävän minut rotkoon, mutta selvisin aina pälkähästä painumalla matalaksi. Grey Knotts huipulla ei tehnyt mieli pysähtyä ottamaan kuvia, sillä tuuli riepotteli meikäläisen kevyttä kroppaa kuin märkää tiskirättiä.
Alamäki Borrowdaleen sujui mukavammin myötätuulessa yhden Janen kanssa (joka joutui keskeyttämään myöhemmin), ja saavuin 47 km huoltoon 8,5 tunnissa klo 17, puoli tuntia aikatauluani jäljessä. Sain syödä vegaanista pizzaa, kokista ja kahvia. Pääsin jatkamaan vielä valoisan aikana, mutta otin otsalampun jo valmiiksi esille. Jalat, sukat ja kengät olivat läpimärät ja mutaiset, mutta fiilis kuitenkin luottavaisen positiivinen. Pimeän laskeutuessa kiipesin pari isompaa nyppylää, jotka menivät ihan hyvin ilman ongelmia. Grasmeren ajanottopisteessä olin hyvävoimaisena klo 20:41. Aloin kai tottua myrskyyn, joka hidasti, mutta ei enää pelottanut.
Patterdale 69 km oli ensimmäinen iso huolto, jossa saimme drop bagin ja pääsimme lepäämään. Saavuin klo 24 ja söin keittoa ja papuburritoja. Uni ei tullut vielä. Putsailin jalkoja ja vaihdoin sukat. Kilpailun johtaja oli määrännyt kisan korkeimman kohdan Kidsty Pike huipun kierrettäväksi 300 metrin nousun jälkeen. Latasin uuden GPX-reitin kelloon. Se tarjosi ehkä hieman turvallisemman reitin ja muutaman lisäkilometrin hinnalla. Laitoin kaksi pitkähihaista paitaa, ja sadetakin päälle. Pitkien trikoohousujen päällä toimi hyvin sadehousut. Kädessä kintaat ja vedenpitävät kuorihanskat. Druimaarin kauluri ja pipo päässä. Näillä varusteilla menin kisan alkupuoliskon.
Lähdimme yhdessä Adamin kanssa suunnistamaan. Uusi GPS-viiva oli todellakin kuin viivoittimella vedetty, emmekä meinanneet löytää oikeaa polkua alas millään. Pari muuta kilpailijaa tuli vastaan, ja lyöttäydyimme yhteen. Uusi turvareitti oli jyrkkä, märkä ja tuulinen. Tuli mieleen mutavellissä kahlatessa, että mieluummin olisin mennyt alkuperäistä polkua huipun kautta. Se olisi kuitenkin noussut yli 800m korkeuteen, ja ollut tekemätön paikka useimmille hirmumyrskyn raivotessa yöllä. 19 ensimmäistä juoksijaa ehti huipun kautta mennä ennen muutosreittiä.
Juostiin kovaa Adamin kanssa Shap 94 km huoltoon aamulla kylmissämme. Oli pakko pysyä liikkeessä, koska muuten olisimme jääneet sinne nummelle hypotermian kanssa kamppailemaan. Pysähtyminen olisi ollut kohtalokasta, totesimme yhteen ääneen. Mitään paniikkia ei ollut. Puhelinta tai karttaa ei ollut vaan yksinkertaisesti mahdollista käyttää. Suunnistettiin kelloilla yhdessä, ja jotenkuten pysyttiin reitillä. Välillä oli asvalttitietäkin. Yksi keskeyttänyt kilpailija asui tien varrellla, ja tuli ulos tervehtimään meitä. Rynnättiin Lakes Traverse 100km maalina toimineen talon ovesta sisään sunnuntaina klo 9.15, 24:45 startista, tunti 15 min aikataulua edellä. Sanoin että heti kaikki lämpimät vegaaniset ruuat ja juomat mulle, sekä kuuma jalkakylpy. Palvelu pelasi hyvin ja meitä passattiin kuin kuninkaallisia. Ruoka oli monipuolista ja maukasta. NT oli todella rankka, mutta ehkä myös parhaiten järjestetty kisa, jossa olen ollut.
Sunnuntai menikin kävellessä Kirkby Stephen isoon 125 km huoltoon Adamin kanssa melko selkeässä, muttta edelleen tuulisessa säässä. Lopussa juoksin ja jätin Adamin, koska olin jäljessä aikataulusta. Saavuin perille klo 18:38, tunnin jäljessä 33h tavoitteesta. Kävin suihkussa, nukuin voikkasalissa tunnin ja latasin laitteiden akut. Näin Ilonan ja Phillipin, jotka olivat lähdössä eteenpäin. Tämä oli Dales Traverse 55 km kisan lähtöpaikka.
Pidin kunnon tauon ja jatkoin matkaa Seanin ja Michellen kanssa klo 22 nousulla Nine Standards (9 kivikasaa kukkulalla) ylängölle keskiyön jälkeen klo 00:30 tiistaina. Runsasvetiset ja upottavat suoalueet olivat helvetillisen kylmiä myrskytuulen puhaltaessa täysillä. Onneksi Sean oli hyvä suunnistaja ja piti vauhtia yllä. Pääsimme kunnialle alemmas vanhoille kaivoskukkuloille jokivarteen, jossa oli tyynempää. Ohitimme Northern Traversen Coast to Coast ja Spine Racen Pennine’s Wayn risteyskohdan pimeydessä. Tämä 55 km etappi oli kisan pisin. Reethissä Dales Bike Centre tarjosi ilmaiset kahvit, WC:t ja vesipullojen täytön kilpailijoille. Siitä oli vielä pitkä matka lukemattomien mutaniittyjen ja lukittavien porttien läpi Richmondin 178 km huoltoon.
Saavuin Richmondin maapohjaiselle teltalle maanantaina klo 13:26 tunnin edellä suunniteltua 54h aikaa. Dales Traversen maalipaikka oli melko vaatimaton. Söin ja nukuin ulkona erillisessä teltassa tunnin. Oli rauhallista nukkua teltassa yksinään. Olin cutoff-aikaa noin 15h edellä, joten kiirettä ei ollut. Lähdin kuitenkin mahdollisimman nopeasti jatkamaan, että saisin päivänvalosta hyödyn. Vaihdoin vasta täällä La Sportiva Akasha 2 kengät Jackal 2:een ja Sealskinz vedenpitävät sukat jalkaan. Minulle sanottiin, että säätiedotus oli hyvä, pientä tihkusadetta vain odotettavissa. No tämähän ei pitänyt paikkaansa alkuunkaan.
Seuraava etappi Lordstonesiin oli Yorkshire Dales ja North York Moors kansallispuistojen välistä maaseututaajamaa. Teitä ja talojakin näkyi paljon. Klo 22 alkoi ramaisemaan ja nukahtelin seisaalleen, joten lainasin kierrätysroskiksesta pahvilaatikon ja tein siitä makuualustan, jolla nukuin varttitunnin. Herättyäni alkoi rankkasade, joka muutti tilanteen täysin. Pellot peittyivät mutaiseen veteen, eikä polkuja nähnyt lainkaan. Onneksi skotlantilainen Graham tuli ilokseni samalla paikalle, ja jatkoimme tästä eteenpäin yhdessä pitkään. Murretta oli vaikea ymmärtää, mutta pärjäsimme hyvin. Kävimme yöllä moottoritien ylityksen yhteydessä huoltoasemalla pizzalla ja kahvilla. Ilman vedenpitäviä sukkia olisin ollut pulassa vedenpinnan noustessa, mutta nyt jalat pysyivät kuivina ja melko hyvässä kunnossa.
Pummit ja tauot veivät aikaa, ja saavuimme viimeiseen isoon Lordstones 227 km huoltoon vajaassa 73 tunnissa tiistaina aamulla klo 9:15 vajaa 3 tuntia aikatauluani jäljessä. Se ei haitannut yhtään, koska pisteen cutoff olisi vasta keskiviikko yöllä klo 3. Tämäkin huolto ja nukkuminen oli teltoissa. Söin jälleen hyvin ja nukuin 90 minuuttia yksin teltassa. Maaliinpääsy alkoi tuntua yhä varmemmalta, sillä sää oli paranemassa ja maali sulkeutuisi vasta keskiviikkona keskiyöllä.
Jatkoimme Grahamin kanssa tiistaina iltapäivällä hyvävoimaisena North York Moors kansallispuiston halki kohti maalia. Reitti oli edelleen tuulinen ja sateinen, mutta polku oli suhteellisen helppoa kivilaattapolkua ja hiekkatietä. Sateen tauotessa höntsäilin ottamalla valokuvia ja ploggailemalla muutamia roskia. Askel oli kevyt ja fiilis hyvä.
Lion Inn ajanottopisteellä oltiin klo 20:15. Graham ja muut söivät ja joivat siellä, mutta täytin vain vesipullot. Koska aikaa oli rutkasti, istuskelin sisällä ja viestittelin puhelimella. Tutuilta tulleet kannustusviestit auttoivat paljon, kiitos niistä! Järjestäjät printtasivat huoltopisteillä minulle heidän viestipalvelunsa kautta tulleet viestit, ja niitä oli kiva lukea. Otin ne aina joka pisteellä mukaan reppuuni. Jatkoimme pimeätä mutta vilkasta maantietä eteenpäin kohti viimeistä huoltoa.
Saavuimme Glaisedaleen keskiviikon puolella keskiyötä klo 00:12 noin 88 tunnissa, edelleen kolmisen tuntia aikataulua jäljessä. Siellä oli ennakkotiedoista poiketen mahdollisuus nukkua neljän pehmustetun tuolin päällä, joten tartuimme Grahamin kanssa tilaisuuteen ja söimme maukkaan päivällisen jälkiruokineen ja kuorsasimme noin 1,5h. Herättyämme sain vielä suomalaisittain veteen keitettyä kaurapuuroa mansikkahillolla ja kauramaidolla - ai että oli hyvää!
Ilona oli päässyt maaliin nukkuessani miehensä Phillipin kanssa ajalla 88:51. Maaliin kolmantena miehenä ja neljäntenä naiset mukaanlukien ajalla 61:55 saaapunut Jussi laittoi kotosuomesta viestin, että nyt lopeta se lepäily ja paina täysillä maaliin asti vaan. No lähdettiin tietä alamäkeen kuin raketti Grahamin kanssa. Pian vauhti hidastui joen tulviessa maantielle, jolla virtaavaa vettä ja puunoksia oli puoli metriä. No onneksi tie kääntyi jyrkkään nousuun. Graham jäi säätämään yleiseen ulkovessaan ja käski minun jatkaa maaliin yksinään. Hän sanoi ottavansa minut kiinni, mutta auringon noustessa alkoi vaistomaisesti armoton alle sadan tunnin loppuajan jahtaaminen. Matkaa oli kuitenkin 30 kilsaa jäljellä, eikä se ollut väsyneillä ja hieman kipeillä jaloilla helppoa eikä nopeaa. Ei muuta kuin sauvat heilumaan ja muta roiskumaan, nyt ei ollut syytä säästellä voimia enää.
Keskiviikko oli kisan lämpimin ja tyynehkö päivä, ja minulle tuli kuuma auringon porottaessa taivaalta. Jouduin riisumaan vaatteita reppuun, jotta en läkähtyisi. Saavuin Hawskeriin klo 10:14 haastavia mutavelli- tai kivikkopolkuja. Johonkin se aika vaan hupeni, vaikka etenin parasta mahdollista vauhtia Pohjanmeren rantakalliolla. Meinasin pummata jyrkän alamäen maaliin, mutta korjasin virheen ja juoksin Robin Hood’s Bayn merenrantaan klo 11:51:53. Tosin meri oli laskuveden aikaan kaukana horisontissa. Pieni allas merivettä oli jäänyt maalipaikan lähelle, ja heitin repussa kantamani kiven siihen. Saavutin iloisin mielin tavoitteenani olleen alle sadan tunnin loppuajan 200-maillisella polku-ultralla, 99 tuntia ja 21 minuuttia. Sijoitukseni oli 60.
Olin meidän autoviisikosta viimeinen maaliintullut Matthewin jouduttua keskeyttämään 100 km jälkeen jalkapohjien rikkoutumisen vuoksi. Hän ilmoittautui heti ensi vuoden Northern Traverseen. Eoin Keith ja Glenn Hove sijoittuivat Nia Albistonin kanssa naisten toiseksi tulleen Nia Albistonin kanssa jaetulle viidennelle sijalle ajalla 64:59. Hannah Rickman voitti naisten sarjan ja oli kokonaiskisan toinen ajalla 52:42. Jonathan Borrill oli sijalla 26 ajlla 77:50.
Olin todella tyytyväinen kivutessani takaisin mäen päälle Fylingdale Halliinn, josta saimme huoltoa ja järjestäjien apua kotimatkalle. Ainoa minkä korjaisin olisi se, että laittaisin näin märällä kelillä La Sportivan Jackalit ja La sportivan ultrasukat ja Sealskinz vedenpitävät sukat jo aikaisemmassa vaiheessa jalkaan. Mutta jalkani säilyivät melko hyvässä kunnossa vähäisiä hiertymiä ja pieniä rakkoja lukuunottamatta. Graham sinnitteli viimeisenä alle sadan tunnin haamurajan ajalla 99:59:34. Onnittelin kaveria ja kiitin suunnistusavusta ja hauskasta seurasta.
Kaikki varusteeni drop bagissa olivat mutaisia, joten en viitsinyt käydä suihkussa. Puin kuivimpia vaatteita päälleni ja sain autokyydin bussipysäkille. Siitä linja-autolla Scarboroughin juna-asemalle, josta junalla länteen Northallertoniin ja toisella junalla etelään Yorkin ja Leedsin kautta Manchesteriin. Junassa varasin Piccadilly asemaa vastapäätä sijaitsevasta Motel Onesta huoneen, koska Eoin oli suositellut sitä minulle.
Marssin assan marketin kautta hotelliin, sain nopeasti huoneeni, kävin suihkussa ja pääsin nukkumaan keskiviikkoiltana kisan ollessa vielä käynnissä. Adam olin päässyt myös hyvävoimaisena maaliin. Kaikkiaan finishereitä oli 69, eli ⅔ startanneista. Viimeisenä tuli maaliin illalla Norbert, joka kärsi kisan aikana selkäongelmista. Maalissa hänen vartalonsa oli vääntynyt rajusti sivulle vaikeaan kramppiasentoon, mutta mies vaan hymyili. Kovia nuo englantilaiset!
Pesin torstaina aamulla hotellin suihkussa varusteita sen verran, että kehtasin lähteä paluumatkalle Suomeen. Kuivasin niitä tukankuivaajalla, kävin pizzalla ja ostin junalipun lentokentälle. 2024 3x 200-mailisesta haasteesta on ensimmäinen ⅓ suoritettu. Garmin GPS-kelloni mittasi kuljetuksi matkaksi 318 km ja nousuksi 9900m. Tuli varmaan vähän ylimääräistä vedettyä lukuisten pummien takia, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Seuraavana heinäkuussa NUTS 300 ja syyskuussa Tor des Geants 330. Toki vedän lyhyempiä kisoja siinä välissä myös harjoitusmielessä.
https://www.northerntraverse.com/
